Tasan vuosi sitten aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa kunnolla.

Kunnon seurusteluksi mä lasken suhteen, jossa oikeasti tuntee rakastavansa toista, ja luottaa toiseen.
   Näin jälkeen päin ajateltuna, suhde oli perseestä. Poika ajatteli pääosin vain itseään- kuinka monesti mä seisoin pakkasessa ja odotin sitä turhaan? Kuinka monesti mä itkin sen kusipään takia, turhasta?

Monesti.

Käsite "rakkaudesta sokea" on tosiaankin totta, ei toisen virheitä nähnyt seurustellessa. En mä voi sanoa vieläkään, että hänessä virheitä olisi ollut. Vihasin sen persoonaa, tapoja, sen syömistä. Vihasin pääosin kaikkea, mutta jostakin syystä pysyin suhteessa rakastuneena.
   Ahdistuin, olin itsetuhoinen ja masentunut. Mitä toinen teki? "Ai jaa. Voi sua raukkaa. Hei, mul on ollu masennusta ja oon viilelly!!1" ai lusikalla?

Viimeisen kerran kun nähtiin, pojalla oli kiire raamikseen. "Jumala on mulle sua tärkeämpi." Itse en ole koskaan uskonut täysillä, ja tuo loukkasi syvästi. Juoksin hautausmaan poikki bussipysäkille ja karkasin kotiin. Ensimmäinen, joka minua kaipasi, oli bestikseni, arvasin että hän kaipaisi minua ennemmin kuin eksä.
  

Kaiken huippu tosiaan oli se, kun poika elätti mun toiveita että kaikki olisi hyvin, ja jätti julkisella paikalla ihmisten keskellä melkein puolen vuoden seurustelun jälkeen. : )

Nyt mä kyllä käsitän, ettei se voinut tunteilleen mitään. Hieman olisi voinut kyllä miettiä, missä jättää ja milloin.

Anteeksi mä olen antanut, mutten kokonaan. Kuluneen vuoden aikana tapahtuneet asiat kalvaa mua vieläkin, ja haittaa nykyistä suhdetta.

Haista paska kusipää.